Anne B. Ragde: Berliininpoppelit. (Alkuteos ilmestynyt 2004, ensimmäinen suomenkielinen painos 2007). Tammi.
Trilogia norjalaisen maatilan kolmesta veljeksestä ja näiden paluusta äidin kuolinvuoteelle on eilisen Helsingin Sanomien eilisen jutun perusteella iso menestys sekä Norjassa että kansainvälisesti. Minulta tämä ilmiö on aiemmin jäänyt havaitsematta. Hyvä, että ystävä antoi kesälukemiseksi pokkarin, jonka tänään siirrän luvalla eteenpäin toiselle ystävälle.
Kirjailija on osannut luoda kolme tarpeeksi erilaista ja silti uskottavaa veljestä, näiden vanhemmat ja yhden tyttären ja nivoa henkilöiden ympärille raadollisuudessaan koukuttavan sukutarinan. Todennäköisesti tartun vielä trilogian kahteen seuraavaan osaan eli teoksiin Erakkoravut ja Vihreät niityt, viimeistään elokuussa odottavan Norjan kiertomatkani jälkeen.
------
Kun alkuvuodesta avasin tämän blogin, tarkoituksena oli luoda nopea ja helppo areena pistää ylös kokemani kulttuurielämykset. Ei siis pitkiä analyysejä, vain muutama sana itselle muistiin.
Eihän se niin toiminut, koska aina kuitenkin haluan edes jotenkin analysoida luetut, nähdyt ja koetut. Monen monta kevään ja kesän kirjaa, näyttelyä ja muuta kulttuurituotetta on siksi jäänyt kirjaamatta. On aika jäädyttää tämä lista ja palata Verkkomaisterin sattumanvaraisten muistiinpanojen tekijäksi. Jos jaksan ja osaan, siirrän nämä merkinnät myös Verkkomaisteriin.
sunnuntai 12. heinäkuuta 2009
sunnuntai 17. toukokuuta 2009
Marja-Leena Tiainein: Alex-kirjat
Marja-Leena Tiainen: Alex ja pelon aika, Tammi 2006. Alex, Aisha ja Sam, Tammi 2007. Alex , Aisha ja toivon aika, Tammi 2008.
Luin Marja-Leena Tiaisen kiitetyt nuortenkirjat työtehtävää varten, mutta en ollenkaan vastoin tahtoani. Pakolaisuutta ja maahanmuuttoa lapsen ja nuoren näkökulmasta käsittelevät kirjat ovat sekä mukaansatempaavia että asiantuntevia. Kirjasarjan päähenkilöt ovat kaikki lapsia ja nuoria, jotka joutuvat pakolaisiksi ja vieraaseen maahan ilman aikuisia.
Fiktiivisestä maasta kotoisin oleva Alex joutuu lapsena eroon vainotuista isästään ja veljestään ja päätyy lopulta kodittomana kerjäämään, kunnes hänet saadaan ulos maasta. Aisha puolestaan on paennut Somalian levottomuuksia. He ja Sam odottavat turvapaikkapäätöstä suomalaisessa vastaanottokeskuksessa ja yrittävät samalla elää mahdollisimman normaalia nuoren elämää kouluineen ja ihmissuhteineen.
Minuun teki vaikutuksen Tiaisen tyyli, joka ei mässäile kauheuksilla mutta ei toisaalta kaunistele sen paremmin pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden kokemuksia kuin heidän omaakaan käytöstään. Paikoittain perusteellinen ja junnaavakin kerronta sopii aihepiiriin, jossa odottaminen on keskeinen osa elämää. Toivottavasti laaja sivumäärä ei karkota lukijoita, sillä tarinat ovat ehdottomasti lukemisen ja pohtimisen arvoisia.
Luin Marja-Leena Tiaisen kiitetyt nuortenkirjat työtehtävää varten, mutta en ollenkaan vastoin tahtoani. Pakolaisuutta ja maahanmuuttoa lapsen ja nuoren näkökulmasta käsittelevät kirjat ovat sekä mukaansatempaavia että asiantuntevia. Kirjasarjan päähenkilöt ovat kaikki lapsia ja nuoria, jotka joutuvat pakolaisiksi ja vieraaseen maahan ilman aikuisia.
Fiktiivisestä maasta kotoisin oleva Alex joutuu lapsena eroon vainotuista isästään ja veljestään ja päätyy lopulta kodittomana kerjäämään, kunnes hänet saadaan ulos maasta. Aisha puolestaan on paennut Somalian levottomuuksia. He ja Sam odottavat turvapaikkapäätöstä suomalaisessa vastaanottokeskuksessa ja yrittävät samalla elää mahdollisimman normaalia nuoren elämää kouluineen ja ihmissuhteineen.
Minuun teki vaikutuksen Tiaisen tyyli, joka ei mässäile kauheuksilla mutta ei toisaalta kaunistele sen paremmin pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden kokemuksia kuin heidän omaakaan käytöstään. Paikoittain perusteellinen ja junnaavakin kerronta sopii aihepiiriin, jossa odottaminen on keskeinen osa elämää. Toivottavasti laaja sivumäärä ei karkota lukijoita, sillä tarinat ovat ehdottomasti lukemisen ja pohtimisen arvoisia.
lauantai 2. toukokuuta 2009
Sanna Lappalaisen applikaatiot
Vielä ehtii tänään ja huomenna Sanna Lappalaisen näyttelyyn Oodin takatalvelle, joka on esillä 3.5. asti Lahden Rauhankadulla taiteilijan kotona. Kävin itse paikalla jo reilu viikko sitten, mutta elämyksen kirjaaminen jäi kiireissä. Seuraava tilaisuus kotinäyttelyn näkemiseen on syyskuussa.
Lappalaisen applikoidut työt ovat jo vuosia olleet huikaisevan taitavia ja elämyksiä välittäviä. Taiteilija maalaa kankailla ja ompelukoneen tikillä sekä laajoja kokonaisuuksia että yksityiskohtia. Tällä kertaa esillä on näyttelyn nimen mukaisesti ennen kaikkea mustavalkoisia maisemia oksia riiputtavine kuusineen, graafisine koivunrunkoineen ja pellonreunassa törröttävine heinineen. Mukana on myös jokunen kuva pitkäaikaisesta projektista, kaupunkikuvista eli pääasiassa vanhojen asuintalojen ovista ja seinistä.
Lappalaisen applikoidut työt ovat jo vuosia olleet huikaisevan taitavia ja elämyksiä välittäviä. Taiteilija maalaa kankailla ja ompelukoneen tikillä sekä laajoja kokonaisuuksia että yksityiskohtia. Tällä kertaa esillä on näyttelyn nimen mukaisesti ennen kaikkea mustavalkoisia maisemia oksia riiputtavine kuusineen, graafisine koivunrunkoineen ja pellonreunassa törröttävine heinineen. Mukana on myös jokunen kuva pitkäaikaisesta projektista, kaupunkikuvista eli pääasiassa vanhojen asuintalojen ovista ja seinistä.
tiistai 28. huhtikuuta 2009
Satu Loukkolan linnut
Kuvanveistäjä Satu Loukkola on keskittynyt rahasyistä kesken jääneen Jari Litmasen patsashankkeen jälkeen piirtämiseen. Tuloksena on näyttely, jossa kaiken maailman linnut tepastelevat paperilla muutamalla herkällä viivalla vetäistynä. Vain harva niistä pääsee lentoon asti, mitä voisi pitää vertauskuvallisena. Paljon on linnuissa sekä ihmisen että eläimen piirteitä - suosittelen tutkimaan tarkasti.
Kehystämö Galleria Aila Seppälässä tänään avatussa näyttelyssä on esillä lisäksi mahdottoman taitavia piirroksia antiikin ajan torsoista, joiden marmoriin hakatut vaatteen laskokset jo olivat ihme. Loukkolan jäljiltä kolmiulotteiset ihmisruumiit ovat kosketeltavan aitoja myös kaksiulotteisissa kuvissa. Näkee, että veistäjä hallitsee myös viivan.
Kehystämö Galleria Aila Seppälässä tänään avatussa näyttelyssä on esillä lisäksi mahdottoman taitavia piirroksia antiikin ajan torsoista, joiden marmoriin hakatut vaatteen laskokset jo olivat ihme. Loukkolan jäljiltä kolmiulotteiset ihmisruumiit ovat kosketeltavan aitoja myös kaksiulotteisissa kuvissa. Näkee, että veistäjä hallitsee myös viivan.
Maa on syntinen laulu
Kirjakauppa Tarinan lukupiirissä oli tänään käsittelyssä Timo K. Mukan esikoiskirja Maa on syntinen laulu (1964).
Yllättävän monelle muullekin lukupiiriläiselle oli käynyt kuten minulle: Rauni Mollbergin elokuva vuodelta 1973 oli nähty, itse kirja oli jäänyt lukematta. Minulla on tavallaan järkevä selityskin asialle, sillä kirjan julkaisemisen aikaan olen ollut viisivuotias, elokuvan olen nähnyt joskus teini-ikäisenä 1970-luvulla televisiosta. Toki joukossamme oli myös kirjan aikanaan lukeneita, jopa yksi Mukan tavannut.
Lähes yhdestä suusta huokaisimme, miten hienoa oli lukea teos nyt, kun pahimmat kohut ovat laantuneet. Lähes käsittämättömältä tuntui, että kirjoittaja oli 19-vuotias, niin valmista ja nerokasta teksti on. Kieli on samalla lyyristä ja esitystavassaan järkyttävän lakonista. Lappilainen elämä on siinä, liiemmin selittelemättä. Uskonto, veri, ankara luonto, seksuaalisuus, kuolema - ne ovat siellä juuri sillä painolla kuin hyvässä kirjassa pitääkin. Ihmiset ja tapahtumat tuntuvat täysiltä ja tosilta.
Ulkokirjallista kohua ei tietenkään voi unohtaa, etenkään koska kirjailijan kohtalo oli kuolla nuorena ja todella moneen kertaan väärin ymmärrettynä. Toivoisin silti, että edes muutama nuori lukija löytäisi Mukan hänen kirjallisten ansioidensa vuoksi. Toivoa on, sillä tämänkertaisen kirjan ehdottaja oli juuri lukupiirin nuorin, kevään abiturientti.
Yllättävän monelle muullekin lukupiiriläiselle oli käynyt kuten minulle: Rauni Mollbergin elokuva vuodelta 1973 oli nähty, itse kirja oli jäänyt lukematta. Minulla on tavallaan järkevä selityskin asialle, sillä kirjan julkaisemisen aikaan olen ollut viisivuotias, elokuvan olen nähnyt joskus teini-ikäisenä 1970-luvulla televisiosta. Toki joukossamme oli myös kirjan aikanaan lukeneita, jopa yksi Mukan tavannut.
Lähes yhdestä suusta huokaisimme, miten hienoa oli lukea teos nyt, kun pahimmat kohut ovat laantuneet. Lähes käsittämättömältä tuntui, että kirjoittaja oli 19-vuotias, niin valmista ja nerokasta teksti on. Kieli on samalla lyyristä ja esitystavassaan järkyttävän lakonista. Lappilainen elämä on siinä, liiemmin selittelemättä. Uskonto, veri, ankara luonto, seksuaalisuus, kuolema - ne ovat siellä juuri sillä painolla kuin hyvässä kirjassa pitääkin. Ihmiset ja tapahtumat tuntuvat täysiltä ja tosilta.
Ulkokirjallista kohua ei tietenkään voi unohtaa, etenkään koska kirjailijan kohtalo oli kuolla nuorena ja todella moneen kertaan väärin ymmärrettynä. Toivoisin silti, että edes muutama nuori lukija löytäisi Mukan hänen kirjallisten ansioidensa vuoksi. Toivoa on, sillä tämänkertaisen kirjan ehdottaja oli juuri lukupiirin nuorin, kevään abiturientti.
maanantai 20. huhtikuuta 2009
Poriginal ja Porin taidemuseo
Viikonvaihteessa vierailin Porissa, jossa pääkohteeni oli Poriginal-galleriassa avattu Pia Mesterton Graaen ja Tiina Laasosen yhteisnäyttely. Tanskansuomalainen Mesterton Graae on maalarina voimakas koloristi, joka taitaa tekniikoita öljystä pastelliin ja akvarelliin. Poriginalin yläkerta on erittäin voimakas kokemus värejä ja taidokasta siveltimenkäyttöä, jonkin verran myös leikittelyä aihepiiriin viime aikoina ilmestyneillä fantasiaeläimillä. Päällimmäinen tunne syntyy väreistä, mutta työt ovat niin taidokkaita ja sisältävät sen verran monia kerroksia, ettei kokemus kutistu pinnalliseksi väriterapiaksi.
Alakerran tunnelma on täysin vastakkainen, sillä seinäjokisen Tiina Laasosen pääosin puusta tehdyt veistokset ovat lähes värittömiä. Muodot, varjot ja vaalea puu pysäyttävät aistimaan tunnelmaa, joka muistuttaa kappelin hiljaisuutta. Kannattaa syventyä, suuret veistokset eivät tyhjene hetkessä. Ja kannattaa testata ylä- ja alakerran kontrastia kulkemalla tilasta toiseen pariinkin kertaan. Auki 5.5. asti. Jos tänne ei ehdi, seuraava mahdollisuus tutustua taiteilijoiden yhteistyöhön on elokuussa Pietarsaaren museon Tupakkamakasiinissa.
Porin taidemuseo tuottaa korkeatasoisia näyttelyitä, tällä hetkellä ovat esillä Maalauksen paikka ja Kain Tapperin töiden sarja. Päänäyttely Maalauksen paikka jäljittää esittelyn perusteella kysymyksiä kuvallisesta, kuvattomuudesta, fiktiosta ja reaalisuudesta, Tapperin töiden kokonaisuus puolestaan kuuluu Maire Gullichsen ja modernismi -sarjaan ja valottaa lähinnä Tapperin luontosuhdetta. Molemmat ovat auki toukokuun loppuun asti.
Tutustuin näyttelyihin perjantai-iltana, tiukan työpäivän jälkeen, nälkäisenä ja aivan liian väsyneenä. Tapper-kokonaisuus vielä jaksoi puhutella, mutta maalauksia pohtivista töistä en saanut juuri mitään irti. Syy oli enemmän olosuhteissa kuin itse näyttelyssä, mutta myös osa teoksista oli selkeästi joko liian vaikeasti lähestyttäviä tai nopeasti tyhjeneviä.
Alakerran tunnelma on täysin vastakkainen, sillä seinäjokisen Tiina Laasosen pääosin puusta tehdyt veistokset ovat lähes värittömiä. Muodot, varjot ja vaalea puu pysäyttävät aistimaan tunnelmaa, joka muistuttaa kappelin hiljaisuutta. Kannattaa syventyä, suuret veistokset eivät tyhjene hetkessä. Ja kannattaa testata ylä- ja alakerran kontrastia kulkemalla tilasta toiseen pariinkin kertaan. Auki 5.5. asti. Jos tänne ei ehdi, seuraava mahdollisuus tutustua taiteilijoiden yhteistyöhön on elokuussa Pietarsaaren museon Tupakkamakasiinissa.
Porin taidemuseo tuottaa korkeatasoisia näyttelyitä, tällä hetkellä ovat esillä Maalauksen paikka ja Kain Tapperin töiden sarja. Päänäyttely Maalauksen paikka jäljittää esittelyn perusteella kysymyksiä kuvallisesta, kuvattomuudesta, fiktiosta ja reaalisuudesta, Tapperin töiden kokonaisuus puolestaan kuuluu Maire Gullichsen ja modernismi -sarjaan ja valottaa lähinnä Tapperin luontosuhdetta. Molemmat ovat auki toukokuun loppuun asti.
Tutustuin näyttelyihin perjantai-iltana, tiukan työpäivän jälkeen, nälkäisenä ja aivan liian väsyneenä. Tapper-kokonaisuus vielä jaksoi puhutella, mutta maalauksia pohtivista töistä en saanut juuri mitään irti. Syy oli enemmän olosuhteissa kuin itse näyttelyssä, mutta myös osa teoksista oli selkeästi joko liian vaikeasti lähestyttäviä tai nopeasti tyhjeneviä.
sunnuntai 12. huhtikuuta 2009
Shakespeare & Company
Sylvia Beach: Shakespeare & Company. Englanninkielinen alkuteos julkaistu 1959, ensimmäinen suomennos 2003. Suomentanut Ruth Routa ja Heikki Karjalainen.
Pokkaripainos mielenkiintoisesta kulttuurihistoriallisesta muistelmateoksesta osui käsiini sattumalta. Pariisissa sijainneen englanninkielisen kirjallisuuden kirjakaupan nimi Shakespeare & Company oli tuttu, mutta enpä häpeäkseni tiennyt kirjakauppiaan ja kirjailijan merkityksestä 1900-luvun alkupuolen kirjallisuudelle tätä aiemmin. Sylvia Beach perusti liikkeensä 1919 ja ryhtyi James Joycen Odysseuksen ensimmäisten painosten (1922) kustantajaksi, sillä Joyce ei muuten löytänyt mistään kustantajaa suurteokselleen.
Muutenkin Beach oli tekemisissä sotienvälisen ajan suurten nimien kanssa. Kirjakaupan asiakkaina tai muuten vain vieraina kävivät mm. Ernst Hemingway, Ezra Pound, F. Scott Fitzgerald, Gertrude Stein, Alice B. Toklas ja D.H. Lawrence. Teoksessa vilahtelee joukko muidenkin kulttuurialojen kuuluisuuksia.
Beach kuvaa aikaa, kaupunkia ja ihmisiä, jotka ovat äärimmäisen mielenkiintoisia, mutta kirjoittajana hän ei ole kovin kummoinen. Onneksi kirjoittajalla on aseenaan lämmin asenne ja sopivasti itseironista huumoria, joten luettelomaisessa kerronnassa on välillä muitakin valopilkkuja kuin kuuluisien kulttuurihenkilöiden bongaus. Joycen uraa, elämää ja työtapaa hän kuvaa välillä lähes piinallisen tarkasti, mutta toisaalta juuri irlantilaiskirjailijaa koskevat osuudet olivat minulle teoksen mielenkiintoisinta antia.
Pokkaripainos mielenkiintoisesta kulttuurihistoriallisesta muistelmateoksesta osui käsiini sattumalta. Pariisissa sijainneen englanninkielisen kirjallisuuden kirjakaupan nimi Shakespeare & Company oli tuttu, mutta enpä häpeäkseni tiennyt kirjakauppiaan ja kirjailijan merkityksestä 1900-luvun alkupuolen kirjallisuudelle tätä aiemmin. Sylvia Beach perusti liikkeensä 1919 ja ryhtyi James Joycen Odysseuksen ensimmäisten painosten (1922) kustantajaksi, sillä Joyce ei muuten löytänyt mistään kustantajaa suurteokselleen.
Muutenkin Beach oli tekemisissä sotienvälisen ajan suurten nimien kanssa. Kirjakaupan asiakkaina tai muuten vain vieraina kävivät mm. Ernst Hemingway, Ezra Pound, F. Scott Fitzgerald, Gertrude Stein, Alice B. Toklas ja D.H. Lawrence. Teoksessa vilahtelee joukko muidenkin kulttuurialojen kuuluisuuksia.
Beach kuvaa aikaa, kaupunkia ja ihmisiä, jotka ovat äärimmäisen mielenkiintoisia, mutta kirjoittajana hän ei ole kovin kummoinen. Onneksi kirjoittajalla on aseenaan lämmin asenne ja sopivasti itseironista huumoria, joten luettelomaisessa kerronnassa on välillä muitakin valopilkkuja kuin kuuluisien kulttuurihenkilöiden bongaus. Joycen uraa, elämää ja työtapaa hän kuvaa välillä lähes piinallisen tarkasti, mutta toisaalta juuri irlantilaiskirjailijaa koskevat osuudet olivat minulle teoksen mielenkiintoisinta antia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
