Anne B. Ragde: Berliininpoppelit. (Alkuteos ilmestynyt 2004, ensimmäinen suomenkielinen painos 2007). Tammi.
Trilogia norjalaisen maatilan kolmesta veljeksestä ja näiden paluusta äidin kuolinvuoteelle on eilisen Helsingin Sanomien eilisen jutun perusteella iso menestys sekä Norjassa että kansainvälisesti. Minulta tämä ilmiö on aiemmin jäänyt havaitsematta. Hyvä, että ystävä antoi kesälukemiseksi pokkarin, jonka tänään siirrän luvalla eteenpäin toiselle ystävälle.
Kirjailija on osannut luoda kolme tarpeeksi erilaista ja silti uskottavaa veljestä, näiden vanhemmat ja yhden tyttären ja nivoa henkilöiden ympärille raadollisuudessaan koukuttavan sukutarinan. Todennäköisesti tartun vielä trilogian kahteen seuraavaan osaan eli teoksiin Erakkoravut ja Vihreät niityt, viimeistään elokuussa odottavan Norjan kiertomatkani jälkeen.
------
Kun alkuvuodesta avasin tämän blogin, tarkoituksena oli luoda nopea ja helppo areena pistää ylös kokemani kulttuurielämykset. Ei siis pitkiä analyysejä, vain muutama sana itselle muistiin.
Eihän se niin toiminut, koska aina kuitenkin haluan edes jotenkin analysoida luetut, nähdyt ja koetut. Monen monta kevään ja kesän kirjaa, näyttelyä ja muuta kulttuurituotetta on siksi jäänyt kirjaamatta. On aika jäädyttää tämä lista ja palata Verkkomaisterin sattumanvaraisten muistiinpanojen tekijäksi. Jos jaksan ja osaan, siirrän nämä merkinnät myös Verkkomaisteriin.
sunnuntai 12. heinäkuuta 2009
sunnuntai 17. toukokuuta 2009
Marja-Leena Tiainein: Alex-kirjat
Marja-Leena Tiainen: Alex ja pelon aika, Tammi 2006. Alex, Aisha ja Sam, Tammi 2007. Alex , Aisha ja toivon aika, Tammi 2008.
Luin Marja-Leena Tiaisen kiitetyt nuortenkirjat työtehtävää varten, mutta en ollenkaan vastoin tahtoani. Pakolaisuutta ja maahanmuuttoa lapsen ja nuoren näkökulmasta käsittelevät kirjat ovat sekä mukaansatempaavia että asiantuntevia. Kirjasarjan päähenkilöt ovat kaikki lapsia ja nuoria, jotka joutuvat pakolaisiksi ja vieraaseen maahan ilman aikuisia.
Fiktiivisestä maasta kotoisin oleva Alex joutuu lapsena eroon vainotuista isästään ja veljestään ja päätyy lopulta kodittomana kerjäämään, kunnes hänet saadaan ulos maasta. Aisha puolestaan on paennut Somalian levottomuuksia. He ja Sam odottavat turvapaikkapäätöstä suomalaisessa vastaanottokeskuksessa ja yrittävät samalla elää mahdollisimman normaalia nuoren elämää kouluineen ja ihmissuhteineen.
Minuun teki vaikutuksen Tiaisen tyyli, joka ei mässäile kauheuksilla mutta ei toisaalta kaunistele sen paremmin pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden kokemuksia kuin heidän omaakaan käytöstään. Paikoittain perusteellinen ja junnaavakin kerronta sopii aihepiiriin, jossa odottaminen on keskeinen osa elämää. Toivottavasti laaja sivumäärä ei karkota lukijoita, sillä tarinat ovat ehdottomasti lukemisen ja pohtimisen arvoisia.
Luin Marja-Leena Tiaisen kiitetyt nuortenkirjat työtehtävää varten, mutta en ollenkaan vastoin tahtoani. Pakolaisuutta ja maahanmuuttoa lapsen ja nuoren näkökulmasta käsittelevät kirjat ovat sekä mukaansatempaavia että asiantuntevia. Kirjasarjan päähenkilöt ovat kaikki lapsia ja nuoria, jotka joutuvat pakolaisiksi ja vieraaseen maahan ilman aikuisia.
Fiktiivisestä maasta kotoisin oleva Alex joutuu lapsena eroon vainotuista isästään ja veljestään ja päätyy lopulta kodittomana kerjäämään, kunnes hänet saadaan ulos maasta. Aisha puolestaan on paennut Somalian levottomuuksia. He ja Sam odottavat turvapaikkapäätöstä suomalaisessa vastaanottokeskuksessa ja yrittävät samalla elää mahdollisimman normaalia nuoren elämää kouluineen ja ihmissuhteineen.
Minuun teki vaikutuksen Tiaisen tyyli, joka ei mässäile kauheuksilla mutta ei toisaalta kaunistele sen paremmin pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden kokemuksia kuin heidän omaakaan käytöstään. Paikoittain perusteellinen ja junnaavakin kerronta sopii aihepiiriin, jossa odottaminen on keskeinen osa elämää. Toivottavasti laaja sivumäärä ei karkota lukijoita, sillä tarinat ovat ehdottomasti lukemisen ja pohtimisen arvoisia.
lauantai 2. toukokuuta 2009
Sanna Lappalaisen applikaatiot
Vielä ehtii tänään ja huomenna Sanna Lappalaisen näyttelyyn Oodin takatalvelle, joka on esillä 3.5. asti Lahden Rauhankadulla taiteilijan kotona. Kävin itse paikalla jo reilu viikko sitten, mutta elämyksen kirjaaminen jäi kiireissä. Seuraava tilaisuus kotinäyttelyn näkemiseen on syyskuussa.
Lappalaisen applikoidut työt ovat jo vuosia olleet huikaisevan taitavia ja elämyksiä välittäviä. Taiteilija maalaa kankailla ja ompelukoneen tikillä sekä laajoja kokonaisuuksia että yksityiskohtia. Tällä kertaa esillä on näyttelyn nimen mukaisesti ennen kaikkea mustavalkoisia maisemia oksia riiputtavine kuusineen, graafisine koivunrunkoineen ja pellonreunassa törröttävine heinineen. Mukana on myös jokunen kuva pitkäaikaisesta projektista, kaupunkikuvista eli pääasiassa vanhojen asuintalojen ovista ja seinistä.
Lappalaisen applikoidut työt ovat jo vuosia olleet huikaisevan taitavia ja elämyksiä välittäviä. Taiteilija maalaa kankailla ja ompelukoneen tikillä sekä laajoja kokonaisuuksia että yksityiskohtia. Tällä kertaa esillä on näyttelyn nimen mukaisesti ennen kaikkea mustavalkoisia maisemia oksia riiputtavine kuusineen, graafisine koivunrunkoineen ja pellonreunassa törröttävine heinineen. Mukana on myös jokunen kuva pitkäaikaisesta projektista, kaupunkikuvista eli pääasiassa vanhojen asuintalojen ovista ja seinistä.
tiistai 28. huhtikuuta 2009
Satu Loukkolan linnut
Kuvanveistäjä Satu Loukkola on keskittynyt rahasyistä kesken jääneen Jari Litmasen patsashankkeen jälkeen piirtämiseen. Tuloksena on näyttely, jossa kaiken maailman linnut tepastelevat paperilla muutamalla herkällä viivalla vetäistynä. Vain harva niistä pääsee lentoon asti, mitä voisi pitää vertauskuvallisena. Paljon on linnuissa sekä ihmisen että eläimen piirteitä - suosittelen tutkimaan tarkasti.
Kehystämö Galleria Aila Seppälässä tänään avatussa näyttelyssä on esillä lisäksi mahdottoman taitavia piirroksia antiikin ajan torsoista, joiden marmoriin hakatut vaatteen laskokset jo olivat ihme. Loukkolan jäljiltä kolmiulotteiset ihmisruumiit ovat kosketeltavan aitoja myös kaksiulotteisissa kuvissa. Näkee, että veistäjä hallitsee myös viivan.
Kehystämö Galleria Aila Seppälässä tänään avatussa näyttelyssä on esillä lisäksi mahdottoman taitavia piirroksia antiikin ajan torsoista, joiden marmoriin hakatut vaatteen laskokset jo olivat ihme. Loukkolan jäljiltä kolmiulotteiset ihmisruumiit ovat kosketeltavan aitoja myös kaksiulotteisissa kuvissa. Näkee, että veistäjä hallitsee myös viivan.
Maa on syntinen laulu
Kirjakauppa Tarinan lukupiirissä oli tänään käsittelyssä Timo K. Mukan esikoiskirja Maa on syntinen laulu (1964).
Yllättävän monelle muullekin lukupiiriläiselle oli käynyt kuten minulle: Rauni Mollbergin elokuva vuodelta 1973 oli nähty, itse kirja oli jäänyt lukematta. Minulla on tavallaan järkevä selityskin asialle, sillä kirjan julkaisemisen aikaan olen ollut viisivuotias, elokuvan olen nähnyt joskus teini-ikäisenä 1970-luvulla televisiosta. Toki joukossamme oli myös kirjan aikanaan lukeneita, jopa yksi Mukan tavannut.
Lähes yhdestä suusta huokaisimme, miten hienoa oli lukea teos nyt, kun pahimmat kohut ovat laantuneet. Lähes käsittämättömältä tuntui, että kirjoittaja oli 19-vuotias, niin valmista ja nerokasta teksti on. Kieli on samalla lyyristä ja esitystavassaan järkyttävän lakonista. Lappilainen elämä on siinä, liiemmin selittelemättä. Uskonto, veri, ankara luonto, seksuaalisuus, kuolema - ne ovat siellä juuri sillä painolla kuin hyvässä kirjassa pitääkin. Ihmiset ja tapahtumat tuntuvat täysiltä ja tosilta.
Ulkokirjallista kohua ei tietenkään voi unohtaa, etenkään koska kirjailijan kohtalo oli kuolla nuorena ja todella moneen kertaan väärin ymmärrettynä. Toivoisin silti, että edes muutama nuori lukija löytäisi Mukan hänen kirjallisten ansioidensa vuoksi. Toivoa on, sillä tämänkertaisen kirjan ehdottaja oli juuri lukupiirin nuorin, kevään abiturientti.
Yllättävän monelle muullekin lukupiiriläiselle oli käynyt kuten minulle: Rauni Mollbergin elokuva vuodelta 1973 oli nähty, itse kirja oli jäänyt lukematta. Minulla on tavallaan järkevä selityskin asialle, sillä kirjan julkaisemisen aikaan olen ollut viisivuotias, elokuvan olen nähnyt joskus teini-ikäisenä 1970-luvulla televisiosta. Toki joukossamme oli myös kirjan aikanaan lukeneita, jopa yksi Mukan tavannut.
Lähes yhdestä suusta huokaisimme, miten hienoa oli lukea teos nyt, kun pahimmat kohut ovat laantuneet. Lähes käsittämättömältä tuntui, että kirjoittaja oli 19-vuotias, niin valmista ja nerokasta teksti on. Kieli on samalla lyyristä ja esitystavassaan järkyttävän lakonista. Lappilainen elämä on siinä, liiemmin selittelemättä. Uskonto, veri, ankara luonto, seksuaalisuus, kuolema - ne ovat siellä juuri sillä painolla kuin hyvässä kirjassa pitääkin. Ihmiset ja tapahtumat tuntuvat täysiltä ja tosilta.
Ulkokirjallista kohua ei tietenkään voi unohtaa, etenkään koska kirjailijan kohtalo oli kuolla nuorena ja todella moneen kertaan väärin ymmärrettynä. Toivoisin silti, että edes muutama nuori lukija löytäisi Mukan hänen kirjallisten ansioidensa vuoksi. Toivoa on, sillä tämänkertaisen kirjan ehdottaja oli juuri lukupiirin nuorin, kevään abiturientti.
maanantai 20. huhtikuuta 2009
Poriginal ja Porin taidemuseo
Viikonvaihteessa vierailin Porissa, jossa pääkohteeni oli Poriginal-galleriassa avattu Pia Mesterton Graaen ja Tiina Laasosen yhteisnäyttely. Tanskansuomalainen Mesterton Graae on maalarina voimakas koloristi, joka taitaa tekniikoita öljystä pastelliin ja akvarelliin. Poriginalin yläkerta on erittäin voimakas kokemus värejä ja taidokasta siveltimenkäyttöä, jonkin verran myös leikittelyä aihepiiriin viime aikoina ilmestyneillä fantasiaeläimillä. Päällimmäinen tunne syntyy väreistä, mutta työt ovat niin taidokkaita ja sisältävät sen verran monia kerroksia, ettei kokemus kutistu pinnalliseksi väriterapiaksi.
Alakerran tunnelma on täysin vastakkainen, sillä seinäjokisen Tiina Laasosen pääosin puusta tehdyt veistokset ovat lähes värittömiä. Muodot, varjot ja vaalea puu pysäyttävät aistimaan tunnelmaa, joka muistuttaa kappelin hiljaisuutta. Kannattaa syventyä, suuret veistokset eivät tyhjene hetkessä. Ja kannattaa testata ylä- ja alakerran kontrastia kulkemalla tilasta toiseen pariinkin kertaan. Auki 5.5. asti. Jos tänne ei ehdi, seuraava mahdollisuus tutustua taiteilijoiden yhteistyöhön on elokuussa Pietarsaaren museon Tupakkamakasiinissa.
Porin taidemuseo tuottaa korkeatasoisia näyttelyitä, tällä hetkellä ovat esillä Maalauksen paikka ja Kain Tapperin töiden sarja. Päänäyttely Maalauksen paikka jäljittää esittelyn perusteella kysymyksiä kuvallisesta, kuvattomuudesta, fiktiosta ja reaalisuudesta, Tapperin töiden kokonaisuus puolestaan kuuluu Maire Gullichsen ja modernismi -sarjaan ja valottaa lähinnä Tapperin luontosuhdetta. Molemmat ovat auki toukokuun loppuun asti.
Tutustuin näyttelyihin perjantai-iltana, tiukan työpäivän jälkeen, nälkäisenä ja aivan liian väsyneenä. Tapper-kokonaisuus vielä jaksoi puhutella, mutta maalauksia pohtivista töistä en saanut juuri mitään irti. Syy oli enemmän olosuhteissa kuin itse näyttelyssä, mutta myös osa teoksista oli selkeästi joko liian vaikeasti lähestyttäviä tai nopeasti tyhjeneviä.
Alakerran tunnelma on täysin vastakkainen, sillä seinäjokisen Tiina Laasosen pääosin puusta tehdyt veistokset ovat lähes värittömiä. Muodot, varjot ja vaalea puu pysäyttävät aistimaan tunnelmaa, joka muistuttaa kappelin hiljaisuutta. Kannattaa syventyä, suuret veistokset eivät tyhjene hetkessä. Ja kannattaa testata ylä- ja alakerran kontrastia kulkemalla tilasta toiseen pariinkin kertaan. Auki 5.5. asti. Jos tänne ei ehdi, seuraava mahdollisuus tutustua taiteilijoiden yhteistyöhön on elokuussa Pietarsaaren museon Tupakkamakasiinissa.
Porin taidemuseo tuottaa korkeatasoisia näyttelyitä, tällä hetkellä ovat esillä Maalauksen paikka ja Kain Tapperin töiden sarja. Päänäyttely Maalauksen paikka jäljittää esittelyn perusteella kysymyksiä kuvallisesta, kuvattomuudesta, fiktiosta ja reaalisuudesta, Tapperin töiden kokonaisuus puolestaan kuuluu Maire Gullichsen ja modernismi -sarjaan ja valottaa lähinnä Tapperin luontosuhdetta. Molemmat ovat auki toukokuun loppuun asti.
Tutustuin näyttelyihin perjantai-iltana, tiukan työpäivän jälkeen, nälkäisenä ja aivan liian väsyneenä. Tapper-kokonaisuus vielä jaksoi puhutella, mutta maalauksia pohtivista töistä en saanut juuri mitään irti. Syy oli enemmän olosuhteissa kuin itse näyttelyssä, mutta myös osa teoksista oli selkeästi joko liian vaikeasti lähestyttäviä tai nopeasti tyhjeneviä.
sunnuntai 12. huhtikuuta 2009
Shakespeare & Company
Sylvia Beach: Shakespeare & Company. Englanninkielinen alkuteos julkaistu 1959, ensimmäinen suomennos 2003. Suomentanut Ruth Routa ja Heikki Karjalainen.
Pokkaripainos mielenkiintoisesta kulttuurihistoriallisesta muistelmateoksesta osui käsiini sattumalta. Pariisissa sijainneen englanninkielisen kirjallisuuden kirjakaupan nimi Shakespeare & Company oli tuttu, mutta enpä häpeäkseni tiennyt kirjakauppiaan ja kirjailijan merkityksestä 1900-luvun alkupuolen kirjallisuudelle tätä aiemmin. Sylvia Beach perusti liikkeensä 1919 ja ryhtyi James Joycen Odysseuksen ensimmäisten painosten (1922) kustantajaksi, sillä Joyce ei muuten löytänyt mistään kustantajaa suurteokselleen.
Muutenkin Beach oli tekemisissä sotienvälisen ajan suurten nimien kanssa. Kirjakaupan asiakkaina tai muuten vain vieraina kävivät mm. Ernst Hemingway, Ezra Pound, F. Scott Fitzgerald, Gertrude Stein, Alice B. Toklas ja D.H. Lawrence. Teoksessa vilahtelee joukko muidenkin kulttuurialojen kuuluisuuksia.
Beach kuvaa aikaa, kaupunkia ja ihmisiä, jotka ovat äärimmäisen mielenkiintoisia, mutta kirjoittajana hän ei ole kovin kummoinen. Onneksi kirjoittajalla on aseenaan lämmin asenne ja sopivasti itseironista huumoria, joten luettelomaisessa kerronnassa on välillä muitakin valopilkkuja kuin kuuluisien kulttuurihenkilöiden bongaus. Joycen uraa, elämää ja työtapaa hän kuvaa välillä lähes piinallisen tarkasti, mutta toisaalta juuri irlantilaiskirjailijaa koskevat osuudet olivat minulle teoksen mielenkiintoisinta antia.
Pokkaripainos mielenkiintoisesta kulttuurihistoriallisesta muistelmateoksesta osui käsiini sattumalta. Pariisissa sijainneen englanninkielisen kirjallisuuden kirjakaupan nimi Shakespeare & Company oli tuttu, mutta enpä häpeäkseni tiennyt kirjakauppiaan ja kirjailijan merkityksestä 1900-luvun alkupuolen kirjallisuudelle tätä aiemmin. Sylvia Beach perusti liikkeensä 1919 ja ryhtyi James Joycen Odysseuksen ensimmäisten painosten (1922) kustantajaksi, sillä Joyce ei muuten löytänyt mistään kustantajaa suurteokselleen.
Muutenkin Beach oli tekemisissä sotienvälisen ajan suurten nimien kanssa. Kirjakaupan asiakkaina tai muuten vain vieraina kävivät mm. Ernst Hemingway, Ezra Pound, F. Scott Fitzgerald, Gertrude Stein, Alice B. Toklas ja D.H. Lawrence. Teoksessa vilahtelee joukko muidenkin kulttuurialojen kuuluisuuksia.
Beach kuvaa aikaa, kaupunkia ja ihmisiä, jotka ovat äärimmäisen mielenkiintoisia, mutta kirjoittajana hän ei ole kovin kummoinen. Onneksi kirjoittajalla on aseenaan lämmin asenne ja sopivasti itseironista huumoria, joten luettelomaisessa kerronnassa on välillä muitakin valopilkkuja kuin kuuluisien kulttuurihenkilöiden bongaus. Joycen uraa, elämää ja työtapaa hän kuvaa välillä lähes piinallisen tarkasti, mutta toisaalta juuri irlantilaiskirjailijaa koskevat osuudet olivat minulle teoksen mielenkiintoisinta antia.
torstai 9. huhtikuuta 2009
Gran Torino
Clint Eastwoodin ohjaama Gran Torino on samalla hänen paluunsa pääosaan valkokankaalla. Roolissaan hän esittää Walt Kowalskia, Korean sodan veteraania ja entistä Fordin autotehtaan työläistä, jonka naapuriin muuttaa yhä enemmän "kinuskeja" eli oikeammin Hmong-maahanmuuttajia.
Epäluulo on molemminpuolinen, kunnes naapurustossa alkaa olla kysyntää kovan puheenparren ja pyssynheiluttelun hallitsevalle vanhalle miehelle. Yhteys omiin perusamerikkalaisiin lapsiin ja lapsenlapsiin on niin väljähtynyt, että muutokselle on kysyntää myös Waltin mielessä.
Eastwood on roolissaan uskottava ja naapurin nuoret maahanmuuttajat tuoreella tavalla mielenkiintoisia. Pahikset eli jengiläiset eivät oikein vakuuta, vaikka saavatkin pahaa jälkeä aikaiseksi. Elokuvassa on hetkensä, mutta sitä vaivaa tasapaksuus. Loppuratkaisu toki on tyylikäs.
Fordin Gran Torino 1972 on se esine, joka toimii tapahtumia eteenpäin kuljettavana asiana. Kysyin vanhoja autoja harrastavalta mieheltäni -mukanani katsomossa - mikä autossa on niin ihmeellistä. Ei hänkään osannut vastata.
Epäluulo on molemminpuolinen, kunnes naapurustossa alkaa olla kysyntää kovan puheenparren ja pyssynheiluttelun hallitsevalle vanhalle miehelle. Yhteys omiin perusamerikkalaisiin lapsiin ja lapsenlapsiin on niin väljähtynyt, että muutokselle on kysyntää myös Waltin mielessä.
Eastwood on roolissaan uskottava ja naapurin nuoret maahanmuuttajat tuoreella tavalla mielenkiintoisia. Pahikset eli jengiläiset eivät oikein vakuuta, vaikka saavatkin pahaa jälkeä aikaiseksi. Elokuvassa on hetkensä, mutta sitä vaivaa tasapaksuus. Loppuratkaisu toki on tyylikäs.
Fordin Gran Torino 1972 on se esine, joka toimii tapahtumia eteenpäin kuljettavana asiana. Kysyin vanhoja autoja harrastavalta mieheltäni -mukanani katsomossa - mikä autossa on niin ihmeellistä. Ei hänkään osannut vastata.
keskiviikko 8. huhtikuuta 2009
Tartuffe
Molière: Tartuffe. Teatteri Vanha Juko, Lahti.
Odotin paljon Vanhan Jukon Tartuffelta, onhan se teatterin koulutusprojektin tuote, jossa on käytetty hyväksi Stanislavskin metodeita. Enkä pettynyt, en vaikka jouduin katsomaan näytelmän nuhassa ja Jukon epämukavilla penkeillä istuen.
Ohjaus on tarkka ja muutama roolityö suorastaan taiturimainen. Päällimmäisenä jäi mieleen Minja Kosken ihastuttavan sulava pulputus kamarineito Dorinena. Ja niin, näytelmähän on siis hauska!
Olen tällä kertaa sen verran samaa mieltä kuin ESS:n arvostelija Juuso Ala-Kyyny, että linkkaanpa arvosteluun. Katsomuskokemus on tosin eri päivältä, ESS oli paikalla ensi-illassa, minä eilen toisessa esityksessä.
Tartuffesta on jäljellä enää kolme esitystä, to 9.4. klo 13, ti 21.4. klo 19 ja ke 22.4. klo 19. Liput maksavat vain kymmenen euroa, joten kenelläkään ei ole tekosyytä jättää hyvin tehtyä klassikkoa väliin. Eilen katsomossa oli häpeällisen vähän väkeä.
Odotin paljon Vanhan Jukon Tartuffelta, onhan se teatterin koulutusprojektin tuote, jossa on käytetty hyväksi Stanislavskin metodeita. Enkä pettynyt, en vaikka jouduin katsomaan näytelmän nuhassa ja Jukon epämukavilla penkeillä istuen.
Ohjaus on tarkka ja muutama roolityö suorastaan taiturimainen. Päällimmäisenä jäi mieleen Minja Kosken ihastuttavan sulava pulputus kamarineito Dorinena. Ja niin, näytelmähän on siis hauska!
Olen tällä kertaa sen verran samaa mieltä kuin ESS:n arvostelija Juuso Ala-Kyyny, että linkkaanpa arvosteluun. Katsomuskokemus on tosin eri päivältä, ESS oli paikalla ensi-illassa, minä eilen toisessa esityksessä.
Tartuffesta on jäljellä enää kolme esitystä, to 9.4. klo 13, ti 21.4. klo 19 ja ke 22.4. klo 19. Liput maksavat vain kymmenen euroa, joten kenelläkään ei ole tekosyytä jättää hyvin tehtyä klassikkoa väliin. Eilen katsomossa oli häpeällisen vähän väkeä.
tiistai 24. maaliskuuta 2009
Kotiopettajattaren romaani
Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani. Suomentanut ja esipuheen kirjoittanut Kaarina Ruohtula.
Charlotte Brontën 1847 kirjoittama romaani oli käsittelyssä tänä iltana Kirjakauppa Tarinan lukupiirissä. Teoksen ihmiskuvaus - etenkin lasten herkkä ymmärtäminen ja naisen itsenäisyys - herättivät paljon keskustelua. Romanttinen ja kielellisesti runsas romaani oli yllättävän positiivinen kokemus useimmille meistä nykylukijoista, joiden ikäjakauma oli 19 vuodesta arviolta reilusti yli seitsemäänkymppiin. Osa meistä, minäkin, oli klassikon lukenut jo vuosikymmeniä sitten, mutta nyt kokemus oli aivan uusi.
Kiitosta sai suomentajan esipuhe, joka antoi eväitä klassikon ymmärtämiseen historiallista taustaansa vasten.
Charlotte Brontën 1847 kirjoittama romaani oli käsittelyssä tänä iltana Kirjakauppa Tarinan lukupiirissä. Teoksen ihmiskuvaus - etenkin lasten herkkä ymmärtäminen ja naisen itsenäisyys - herättivät paljon keskustelua. Romanttinen ja kielellisesti runsas romaani oli yllättävän positiivinen kokemus useimmille meistä nykylukijoista, joiden ikäjakauma oli 19 vuodesta arviolta reilusti yli seitsemäänkymppiin. Osa meistä, minäkin, oli klassikon lukenut jo vuosikymmeniä sitten, mutta nyt kokemus oli aivan uusi.
Kiitosta sai suomentajan esipuhe, joka antoi eväitä klassikon ymmärtämiseen historiallista taustaansa vasten.
tiistai 17. maaliskuuta 2009
Kirjoja työn puolesta
Kaj Chydenius: Muistin juuri. Otava 2009.
Kohta 70 vuotta täyttävän säveltäjä nimittää kirjaansa alkusanoissa muistelmiksi ja muistelmakirjaksi. Luin kirjan työn puolesta - haastattelen Chydeniusta Lahden Kirjamessuilla lauantaina 21.3. - joten en vielä halua tehdä teoksesta lyhyttäkään analyysiä. Katsotaan, mihin keskustelumme meidät vie...
Torgny Lindgren: Akvaviitti. Tammi 2009.
Toinen työtehtävänä luettu teos, siitä huolimatta suuri nautinto. Historialliseen taustaan sijoitettu romaani herätysliikkeen ihmisistä. Tulossa tarkempi arvio myöhemmin.
Kohta 70 vuotta täyttävän säveltäjä nimittää kirjaansa alkusanoissa muistelmiksi ja muistelmakirjaksi. Luin kirjan työn puolesta - haastattelen Chydeniusta Lahden Kirjamessuilla lauantaina 21.3. - joten en vielä halua tehdä teoksesta lyhyttäkään analyysiä. Katsotaan, mihin keskustelumme meidät vie...
Torgny Lindgren: Akvaviitti. Tammi 2009.
Toinen työtehtävänä luettu teos, siitä huolimatta suuri nautinto. Historialliseen taustaan sijoitettu romaani herätysliikkeen ihmisistä. Tulossa tarkempi arvio myöhemmin.
Juhlan aika - eilen, tänään, huomenna
Olin katsomassa toisessa ensi-illassa 16.3. Lahden Diakonialaitoksen 140-vuotisjuhlanäytelmää Juhlan aika - eilen, tänään, huomenna. Käsikirjoitus Lealiisa Kantola, ohjaus Lasse Kantola ja Vilma Ruokolainen.
Kutsumuksesta, historiasta ja vähän nykyajan kilvoittelustakin kertova näytelmä on valmistettu osana Lahden Diakonialaitoksen opetusta. Näyttelijät ovat nuoria laitoksen opiskelijoita, joista ei tule näyttelijöitä vaan lastenohjaajia, lähihoitajia ja nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajia. Myös lavastus ja puvustus ovat syntyneet oppilastöinä.
Ohjaajat ovat saaneet opiskelijoista paljon irti, riittävästi tekstin kertoman historian ja tunteiden välittämiseksi. Näytelmän parhaita hahmoja sekä tekstin että tulkinnan puolella on fiktiivinen talonmies Pietu Holopainen, jota tulkitsee Jarko Manninen.
Näytelmä on ilmainen ja sitä esitetään vielä kymmenen kertaa. Pikkuruinen Theatrum Olga -näyttämö kuitenkin täyttyy kovin nopeasti, joten liput kannattaa varata ennalta.
Kutsumuksesta, historiasta ja vähän nykyajan kilvoittelustakin kertova näytelmä on valmistettu osana Lahden Diakonialaitoksen opetusta. Näyttelijät ovat nuoria laitoksen opiskelijoita, joista ei tule näyttelijöitä vaan lastenohjaajia, lähihoitajia ja nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajia. Myös lavastus ja puvustus ovat syntyneet oppilastöinä.
Ohjaajat ovat saaneet opiskelijoista paljon irti, riittävästi tekstin kertoman historian ja tunteiden välittämiseksi. Näytelmän parhaita hahmoja sekä tekstin että tulkinnan puolella on fiktiivinen talonmies Pietu Holopainen, jota tulkitsee Jarko Manninen.
Näytelmä on ilmainen ja sitä esitetään vielä kymmenen kertaa. Pikkuruinen Theatrum Olga -näyttämö kuitenkin täyttyy kovin nopeasti, joten liput kannattaa varata ennalta.
perjantai 6. maaliskuuta 2009
Kalevi Aho: Hyönteissinfonia
Sinfonia Lahden esittämä Kalevi Ahon Hyönteissinfonia (sinfonia nro 7) eilen illalla Sibeliustalossa oli hauska, mielenkiintoinen ja virkistävä. 60-vuotisjuhliaan viettänyt säveltäjä kävi konsertin lopussa kumartamassa ansaitusti seisaallaan annetuille aplodeille. Eniten katsottavaa oli Muurahaiset-osassa, jossa sekä puhaltajat että lyömäsoittajat tekivät oikein tosissaan työtä. Myös kapellimestari Atso Almila sai huhkia täysillä.
Konsertin alkuosassa kuullut Claude Debussyn ja Karol Szymanovskin teokset kuulostivat nekin päteviltä tulkinnoilta, erityisesti viulisti Mi-kyung Leen soittimen hallinta Szymanovskin Viulukonsertossa (nro 1 op. 35).
Käyn nykyään varsin harvoin sinfoniakonserteissa, joten kuuntelen teoksia ilman mitään asiantuntemusta, aivan satunnaisen harrastajan korvin. Sen kuitenkin huomaa, kuinka innostuneesti orkesteri kulloinkin tehtäväänsä suhtautuu. Sinfonia Lahden kohdalla en ole havainnut ongelmia asenteessa.
Konsertin alkuosassa kuullut Claude Debussyn ja Karol Szymanovskin teokset kuulostivat nekin päteviltä tulkinnoilta, erityisesti viulisti Mi-kyung Leen soittimen hallinta Szymanovskin Viulukonsertossa (nro 1 op. 35).
Käyn nykyään varsin harvoin sinfoniakonserteissa, joten kuuntelen teoksia ilman mitään asiantuntemusta, aivan satunnaisen harrastajan korvin. Sen kuitenkin huomaa, kuinka innostuneesti orkesteri kulloinkin tehtäväänsä suhtautuu. Sinfonia Lahden kohdalla en ole havainnut ongelmia asenteessa.
tiistai 3. maaliskuuta 2009
Asta Pulkkisen näyttelyn avajaiset Galleria Aila Seppälässä
Asta Pulkkisen naivistiset työt sopivat erinomaisesti tähän alkutalveen, jonka aikana lähes kaikki julkiset viestit ovat täynnä epävarmuutta ja huonoja uutisia. Ei siksi, ettei taitelijalla olisi mitään käsitystä todellisuudesta, vaan koska hän tarjoaa myös arkeen sopivia levähdyspaikkoja. Esillä on monta kaunista talvikuvaa, joita katsellessa ei koko ajan tarvitse haaveilla tulevasta kesästä.
Tämän illan avajaisissa Galleria Aila Seppälässä oli hyvin sydämellinen ja iloinen tunnelma, mutta harvinaista kyllä, vieraat tutustuivat myös töihin. Suosittelen poikkeamaan 29.3. mennessä.
Tämän illan avajaisissa Galleria Aila Seppälässä oli hyvin sydämellinen ja iloinen tunnelma, mutta harvinaista kyllä, vieraat tutustuivat myös töihin. Suosittelen poikkeamaan 29.3. mennessä.
Näyttelyissä Kalevalaa ja Disneyä
Kävin jo viime viikolla Helsingissä, jossa oli tilaisuus osallistua Ateneumin suuren Kalevala-näyttelyn tiedotustilaisuuteen. Nopea työkierros oli toki mielenkiintoinen, mutta näyttelyn - tai oikeastaan näyttelyiden - sisäistäminen vajaassa tunnissa oli mahdotonta, vaikka infossa saikin paljon myös kerrottua taustatietoa evääkseen.
Toisen kerroksen klassikko-osiossa ovat esillä monet jo ennalta tutut kulttiteokset, mutta onneksi mukaan on saatu myös vähemmän tunnettuja teoksia menneiltä vuosisadoilta ja -kymmeniltä. Aion ehdottomasti palata töiden äärelle, mieluiten jonkun nuoren henkilön tai jopa lapsen kanssa. Kalevalan tulkintoja on mielestäni hyvä tutkia keskustellen ja miettien, miten tarinat teoksissa esitetään.
Kymmeneltä nykytaiteilijalta tilatut teokset ja niiden rinnalle tilatut sävellykset hallitsevat ensimmäistä kerrosta. Päällimmäiseksi mieleen (liian nopeasta) silmäyksestä jäivät Nanna Suden ja Marjatta Tapiolan teosten voimakkaat värit, enkä edes yrittänyt kuunnella sävellyksiä kuulokkeista. Jos näyttelystä tulee kovin suosittu, musiikkiin syventyminen voi olla jopa vaikeaa.
Väitän, ettei nykyosioon ja klassikkoihin edes voi keskittyä yhdellä kertaa. On siis tehtävä vielä ainakin kaksi reissua Helsinkiin. Aikaa on elokuun 9. päivään asti.
Olin jo ennalta päättänyt, että tutustun samana päivänä Taidemuseo Tennispalatsin Walt Disney ja Euroopan taide -näyttelyyn. Siirtymä ikonien maailmasta toiseen oli ennalta ajateltuna iso, mutta itse asiassa Disney toimi piirrettyjensä kanssa samaan tapaan kuin monet Kalevalankin kuvaajat: tutustui tarkasti perinteeseen ja haki jopa suoria malleja muusta taiteesta.
Näyttelyn fokus oli nimenomaan Disneyn piirrosfilmien (Lumikista lähtien) ja sen esikuvina toimineen kuvataiteen ja näytelmäelokuvien suhteessa. Oli Disneyn merkityksestä mitä mieltä hyvänsä, hän ja hänen taiteilijansa tutkivat hyvinkin tarkasti monenlaisia taiteen perinteitä romanttisista maalauksista 1900-luvun alun populaarikuvastoon.
Elähdyttävintä minulle oli tajuta, miten syvällä kulttuurissa ovat tietyt mykän ja muun mustavalkoisen filmiajan kuvat ja trikit - ja miten hyvin Disney (aluksi nimettömine) animaattoreineen osasi siirtää ne piirrettyihin filmeihin erittäin alkeellisella tekniikalla.Tässä on näyttely, joka kannattaa nauttia ehdottomasti yhdessä jonkun sarjakuva- tai animaatioentusiastin kanssa, ellei satu olemaan sellainen itse.
Mutta missään tapauksessa en suosittele kahta näin laajaa näyttelykokonaisuutta samalle päivälle. Minulla kärsi Kalevala.
Toisen kerroksen klassikko-osiossa ovat esillä monet jo ennalta tutut kulttiteokset, mutta onneksi mukaan on saatu myös vähemmän tunnettuja teoksia menneiltä vuosisadoilta ja -kymmeniltä. Aion ehdottomasti palata töiden äärelle, mieluiten jonkun nuoren henkilön tai jopa lapsen kanssa. Kalevalan tulkintoja on mielestäni hyvä tutkia keskustellen ja miettien, miten tarinat teoksissa esitetään.
Kymmeneltä nykytaiteilijalta tilatut teokset ja niiden rinnalle tilatut sävellykset hallitsevat ensimmäistä kerrosta. Päällimmäiseksi mieleen (liian nopeasta) silmäyksestä jäivät Nanna Suden ja Marjatta Tapiolan teosten voimakkaat värit, enkä edes yrittänyt kuunnella sävellyksiä kuulokkeista. Jos näyttelystä tulee kovin suosittu, musiikkiin syventyminen voi olla jopa vaikeaa.
Väitän, ettei nykyosioon ja klassikkoihin edes voi keskittyä yhdellä kertaa. On siis tehtävä vielä ainakin kaksi reissua Helsinkiin. Aikaa on elokuun 9. päivään asti.
Olin jo ennalta päättänyt, että tutustun samana päivänä Taidemuseo Tennispalatsin Walt Disney ja Euroopan taide -näyttelyyn. Siirtymä ikonien maailmasta toiseen oli ennalta ajateltuna iso, mutta itse asiassa Disney toimi piirrettyjensä kanssa samaan tapaan kuin monet Kalevalankin kuvaajat: tutustui tarkasti perinteeseen ja haki jopa suoria malleja muusta taiteesta.
Näyttelyn fokus oli nimenomaan Disneyn piirrosfilmien (Lumikista lähtien) ja sen esikuvina toimineen kuvataiteen ja näytelmäelokuvien suhteessa. Oli Disneyn merkityksestä mitä mieltä hyvänsä, hän ja hänen taiteilijansa tutkivat hyvinkin tarkasti monenlaisia taiteen perinteitä romanttisista maalauksista 1900-luvun alun populaarikuvastoon.
Elähdyttävintä minulle oli tajuta, miten syvällä kulttuurissa ovat tietyt mykän ja muun mustavalkoisen filmiajan kuvat ja trikit - ja miten hyvin Disney (aluksi nimettömine) animaattoreineen osasi siirtää ne piirrettyihin filmeihin erittäin alkeellisella tekniikalla.Tässä on näyttely, joka kannattaa nauttia ehdottomasti yhdessä jonkun sarjakuva- tai animaatioentusiastin kanssa, ellei satu olemaan sellainen itse.
Mutta missään tapauksessa en suosittele kahta näin laajaa näyttelykokonaisuutta samalle päivälle. Minulla kärsi Kalevala.
maanantai 16. helmikuuta 2009
Lukupiirissä Amerikkalainen elegia
Lukupiirissä Kirjakauppa Tarinassa käsittelimme tänä iltana Siri Hustvedtin Amerikkalaista elegiaa. Olen lukenut ja arvostellut kirjan jo syksyllä, joten nyt pystyin katsomaan sitä uusin silmin. Ja niin vain siitä löytyi todella monta uutta piirrettä yli kymmenen lukijan piirissä. Olimme hyvinkin eri mieltä esim. päähenkilön Erikin henkisestä tilasta ja muutaman sivuhenkilön ja -tapahtuman merkityksestä tarinassa.
Sivusimme myös Hustvedtin edellistä kirjaa Kaikki mitä rakastin, joka ei yllätyksekseni ollutkaan kaikkien muiden mielestä se vaikuttavampi teos näistä kahdesta. Hienoa, että lukukokemukset ovat erilaisia!
Sivusimme myös Hustvedtin edellistä kirjaa Kaikki mitä rakastin, joka ei yllätyksekseni ollutkaan kaikkien muiden mielestä se vaikuttavampi teos näistä kahdesta. Hienoa, että lukukokemukset ovat erilaisia!
torstai 12. helmikuuta 2009
Olviretki Schleusingenissa
Aleksis Kivi: Olviretki Schleusingenissa. Lahden kaupunginteatteri, ohjaus Juha Hurme (joka myös sotamies Timoteuksen roolissa). Ensi-ilta 11.2.2009.
Aleksis Kiven aina yhtä elähdyttävän kielen takia olen iloinen, että näin tämän. Riviltä 17 oli kuitenkin välillä vaikea kuulla äänitehosteiden ja näytelmään kuuluvan humalaisen mökellyksen seasta repliikkien helmiä. En ole lukenut tekstiä, mutta ilmeisesti sitä on jo tiivistetty huimasti - ja vieläkin olisi ollut varaa.
Onneksi näyttelijät ovat monella tavalla ilmaisun ammattilaisia, muuten ylipitkää ryyppyreissua ei olisi jaksanut. Teemat sotimisen mielettömyydestä ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä kyllä kävivät selviksi. Olvin voimalla tappamisen kestää ja naiminenkin sujuu, mutta pitkän päälle tiedossa on vain pikku-ukkoja varjojen maassa.
Aleksis Kiven aina yhtä elähdyttävän kielen takia olen iloinen, että näin tämän. Riviltä 17 oli kuitenkin välillä vaikea kuulla äänitehosteiden ja näytelmään kuuluvan humalaisen mökellyksen seasta repliikkien helmiä. En ole lukenut tekstiä, mutta ilmeisesti sitä on jo tiivistetty huimasti - ja vieläkin olisi ollut varaa.
Onneksi näyttelijät ovat monella tavalla ilmaisun ammattilaisia, muuten ylipitkää ryyppyreissua ei olisi jaksanut. Teemat sotimisen mielettömyydestä ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä kyllä kävivät selviksi. Olvin voimalla tappamisen kestää ja naiminenkin sujuu, mutta pitkän päälle tiedossa on vain pikku-ukkoja varjojen maassa.
keskiviikko 11. helmikuuta 2009
Kung Po
Anu Silfverberg: Kung Po. Avain 2008.
Aloitin kirjan jo joulunpyhinä enkä millään tahtonut päästä imuun. Periaatteessa tarina Reetan hylkäämästä Reimasta, tämän tapaamista pakolaisesta Abdista ja nuoresta Maijusta, on kiinnostava, mutta ihmiset jäävät etäisiksi. Abdin turvapaikan haku vankiloineen käsitellään kovin ohi mennen -vaikka tarinassa kai olikin enemmän kyse Reimasta. Sen verran ammattilaisen tekstiä kuitenkin, että luin loppuun. Hyvää: kuvaus Abdin turvapaikasta kaapin sisällä.
Joku (mielellään seuraavan kirjan kustannustoimittaja) voisi kertoa kirjailijalle, ettei kivetys ole sana. Suomeksi me kävelemme kiveyksellä. En niuhottaisi, jos ei väärä muoto esiintyisi tekstissä ainakin puoli tusinaa kertaa.
Aloitin kirjan jo joulunpyhinä enkä millään tahtonut päästä imuun. Periaatteessa tarina Reetan hylkäämästä Reimasta, tämän tapaamista pakolaisesta Abdista ja nuoresta Maijusta, on kiinnostava, mutta ihmiset jäävät etäisiksi. Abdin turvapaikan haku vankiloineen käsitellään kovin ohi mennen -vaikka tarinassa kai olikin enemmän kyse Reimasta. Sen verran ammattilaisen tekstiä kuitenkin, että luin loppuun. Hyvää: kuvaus Abdin turvapaikasta kaapin sisällä.
Joku (mielellään seuraavan kirjan kustannustoimittaja) voisi kertoa kirjailijalle, ettei kivetys ole sana. Suomeksi me kävelemme kiveyksellä. En niuhottaisi, jos ei väärä muoto esiintyisi tekstissä ainakin puoli tusinaa kertaa.
sunnuntai 8. helmikuuta 2009
Oscar Parlandin tekstejä
Olen lukenut kesällä odottavaa työtehtävää varten kaksi Oscar Parlandin kirjaa. Tieto ja eläytyminen (1991) sisältää alaotsikkonsa mukaisesti esseitä ja muistelmia. 2002 ilmestynyt Peilipoika on kirjailijan sukulaisten postuumisti toimittama päätösosa lapsuuskokemuksia käsittelevään romaanitrilogiaan.
Tieto ja eläytyminen sisältää runsaasti mielenkiintoista kulttuurihistoriaa menetetystä Kannaksen Karjalasta, Parlandin monikulttuurisesta suvusta ja 1900-luvun alun porvarillisesta elämäntavasta.
Peilipojassa asioita katsotaan fiktiivisten henkilöiden läpi, etenkin kuusivuotiaan Rikin näkökulmasta. Lapsen näkökulma on yllättävänkin paljon ahdistuneempi kuin aikuisen psykiatri-kirjailijan, onhan hänellä vähemmän työkaluja ymmärtää esimerkiksi kansalaissodan kauheuksia kuin aikuisilla. Erityisen julmasti kuvataan aikuisia, joiden mielivalta herkkää, vilkasta ja elävällä mielikuvituksella varustettua poikaa kohtaan on välillä käsittämätöntä. Kysymys on kasvatuksesta ja sopivaisuussäännöistä. Etenkin seksuaalisuus on tiukasti kiellettyä.
Kuvaus on tarkkanäköistä ja siksi kiinnostavaa. Täydellinen huumorin puute uuvuttaa välillä lukijan.
Tieto ja eläytyminen sisältää runsaasti mielenkiintoista kulttuurihistoriaa menetetystä Kannaksen Karjalasta, Parlandin monikulttuurisesta suvusta ja 1900-luvun alun porvarillisesta elämäntavasta.
Peilipojassa asioita katsotaan fiktiivisten henkilöiden läpi, etenkin kuusivuotiaan Rikin näkökulmasta. Lapsen näkökulma on yllättävänkin paljon ahdistuneempi kuin aikuisen psykiatri-kirjailijan, onhan hänellä vähemmän työkaluja ymmärtää esimerkiksi kansalaissodan kauheuksia kuin aikuisilla. Erityisen julmasti kuvataan aikuisia, joiden mielivalta herkkää, vilkasta ja elävällä mielikuvituksella varustettua poikaa kohtaan on välillä käsittämätöntä. Kysymys on kasvatuksesta ja sopivaisuussäännöistä. Etenkin seksuaalisuus on tiukasti kiellettyä.
Kuvaus on tarkkanäköistä ja siksi kiinnostavaa. Täydellinen huumorin puute uuvuttaa välillä lukijan.
maanantai 2. helmikuuta 2009
Frost/Nixon
Ron Howard: Frost/Nixon. Elokuva Watergaten takia eronneen presidentti Richard Nixonin ja nousevan tv-persoonan, David Frostin, kaksintaistelusta tv:ssä. Haastatteluohjelman tekemistä kuvataan muutaman kerran mielenkiintoisesti, mutta suurin osa henkilöistä on mitäänsanomattomia. Frank Langella Nixonina hetkittäin vakuuttava.
Sattumuksia Brooklynissa
Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa, suom. Erkki Jukarainen. Tammi 2008.
Sain kirjan luettua viikonvaihteessa. Taattua perusromaanitaidetta, ammattilaisen laatua. Ei yllä suurimpien Auster-elämysten (New York -trilogia) tasolle. Suosikkihenkilöni: kertojan sisarenpoika Tom.
Sain kirjan luettua viikonvaihteessa. Taattua perusromaanitaidetta, ammattilaisen laatua. Ei yllä suurimpien Auster-elämysten (New York -trilogia) tasolle. Suosikkihenkilöni: kertojan sisarenpoika Tom.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
