Kuvanveistäjä Satu Loukkola on keskittynyt rahasyistä kesken jääneen Jari Litmasen patsashankkeen jälkeen piirtämiseen. Tuloksena on näyttely, jossa kaiken maailman linnut tepastelevat paperilla muutamalla herkällä viivalla vetäistynä. Vain harva niistä pääsee lentoon asti, mitä voisi pitää vertauskuvallisena. Paljon on linnuissa sekä ihmisen että eläimen piirteitä - suosittelen tutkimaan tarkasti.
Kehystämö Galleria Aila Seppälässä tänään avatussa näyttelyssä on esillä lisäksi mahdottoman taitavia piirroksia antiikin ajan torsoista, joiden marmoriin hakatut vaatteen laskokset jo olivat ihme. Loukkolan jäljiltä kolmiulotteiset ihmisruumiit ovat kosketeltavan aitoja myös kaksiulotteisissa kuvissa. Näkee, että veistäjä hallitsee myös viivan.
tiistai 28. huhtikuuta 2009
Maa on syntinen laulu
Kirjakauppa Tarinan lukupiirissä oli tänään käsittelyssä Timo K. Mukan esikoiskirja Maa on syntinen laulu (1964).
Yllättävän monelle muullekin lukupiiriläiselle oli käynyt kuten minulle: Rauni Mollbergin elokuva vuodelta 1973 oli nähty, itse kirja oli jäänyt lukematta. Minulla on tavallaan järkevä selityskin asialle, sillä kirjan julkaisemisen aikaan olen ollut viisivuotias, elokuvan olen nähnyt joskus teini-ikäisenä 1970-luvulla televisiosta. Toki joukossamme oli myös kirjan aikanaan lukeneita, jopa yksi Mukan tavannut.
Lähes yhdestä suusta huokaisimme, miten hienoa oli lukea teos nyt, kun pahimmat kohut ovat laantuneet. Lähes käsittämättömältä tuntui, että kirjoittaja oli 19-vuotias, niin valmista ja nerokasta teksti on. Kieli on samalla lyyristä ja esitystavassaan järkyttävän lakonista. Lappilainen elämä on siinä, liiemmin selittelemättä. Uskonto, veri, ankara luonto, seksuaalisuus, kuolema - ne ovat siellä juuri sillä painolla kuin hyvässä kirjassa pitääkin. Ihmiset ja tapahtumat tuntuvat täysiltä ja tosilta.
Ulkokirjallista kohua ei tietenkään voi unohtaa, etenkään koska kirjailijan kohtalo oli kuolla nuorena ja todella moneen kertaan väärin ymmärrettynä. Toivoisin silti, että edes muutama nuori lukija löytäisi Mukan hänen kirjallisten ansioidensa vuoksi. Toivoa on, sillä tämänkertaisen kirjan ehdottaja oli juuri lukupiirin nuorin, kevään abiturientti.
Yllättävän monelle muullekin lukupiiriläiselle oli käynyt kuten minulle: Rauni Mollbergin elokuva vuodelta 1973 oli nähty, itse kirja oli jäänyt lukematta. Minulla on tavallaan järkevä selityskin asialle, sillä kirjan julkaisemisen aikaan olen ollut viisivuotias, elokuvan olen nähnyt joskus teini-ikäisenä 1970-luvulla televisiosta. Toki joukossamme oli myös kirjan aikanaan lukeneita, jopa yksi Mukan tavannut.
Lähes yhdestä suusta huokaisimme, miten hienoa oli lukea teos nyt, kun pahimmat kohut ovat laantuneet. Lähes käsittämättömältä tuntui, että kirjoittaja oli 19-vuotias, niin valmista ja nerokasta teksti on. Kieli on samalla lyyristä ja esitystavassaan järkyttävän lakonista. Lappilainen elämä on siinä, liiemmin selittelemättä. Uskonto, veri, ankara luonto, seksuaalisuus, kuolema - ne ovat siellä juuri sillä painolla kuin hyvässä kirjassa pitääkin. Ihmiset ja tapahtumat tuntuvat täysiltä ja tosilta.
Ulkokirjallista kohua ei tietenkään voi unohtaa, etenkään koska kirjailijan kohtalo oli kuolla nuorena ja todella moneen kertaan väärin ymmärrettynä. Toivoisin silti, että edes muutama nuori lukija löytäisi Mukan hänen kirjallisten ansioidensa vuoksi. Toivoa on, sillä tämänkertaisen kirjan ehdottaja oli juuri lukupiirin nuorin, kevään abiturientti.
maanantai 20. huhtikuuta 2009
Poriginal ja Porin taidemuseo
Viikonvaihteessa vierailin Porissa, jossa pääkohteeni oli Poriginal-galleriassa avattu Pia Mesterton Graaen ja Tiina Laasosen yhteisnäyttely. Tanskansuomalainen Mesterton Graae on maalarina voimakas koloristi, joka taitaa tekniikoita öljystä pastelliin ja akvarelliin. Poriginalin yläkerta on erittäin voimakas kokemus värejä ja taidokasta siveltimenkäyttöä, jonkin verran myös leikittelyä aihepiiriin viime aikoina ilmestyneillä fantasiaeläimillä. Päällimmäinen tunne syntyy väreistä, mutta työt ovat niin taidokkaita ja sisältävät sen verran monia kerroksia, ettei kokemus kutistu pinnalliseksi väriterapiaksi.
Alakerran tunnelma on täysin vastakkainen, sillä seinäjokisen Tiina Laasosen pääosin puusta tehdyt veistokset ovat lähes värittömiä. Muodot, varjot ja vaalea puu pysäyttävät aistimaan tunnelmaa, joka muistuttaa kappelin hiljaisuutta. Kannattaa syventyä, suuret veistokset eivät tyhjene hetkessä. Ja kannattaa testata ylä- ja alakerran kontrastia kulkemalla tilasta toiseen pariinkin kertaan. Auki 5.5. asti. Jos tänne ei ehdi, seuraava mahdollisuus tutustua taiteilijoiden yhteistyöhön on elokuussa Pietarsaaren museon Tupakkamakasiinissa.
Porin taidemuseo tuottaa korkeatasoisia näyttelyitä, tällä hetkellä ovat esillä Maalauksen paikka ja Kain Tapperin töiden sarja. Päänäyttely Maalauksen paikka jäljittää esittelyn perusteella kysymyksiä kuvallisesta, kuvattomuudesta, fiktiosta ja reaalisuudesta, Tapperin töiden kokonaisuus puolestaan kuuluu Maire Gullichsen ja modernismi -sarjaan ja valottaa lähinnä Tapperin luontosuhdetta. Molemmat ovat auki toukokuun loppuun asti.
Tutustuin näyttelyihin perjantai-iltana, tiukan työpäivän jälkeen, nälkäisenä ja aivan liian väsyneenä. Tapper-kokonaisuus vielä jaksoi puhutella, mutta maalauksia pohtivista töistä en saanut juuri mitään irti. Syy oli enemmän olosuhteissa kuin itse näyttelyssä, mutta myös osa teoksista oli selkeästi joko liian vaikeasti lähestyttäviä tai nopeasti tyhjeneviä.
Alakerran tunnelma on täysin vastakkainen, sillä seinäjokisen Tiina Laasosen pääosin puusta tehdyt veistokset ovat lähes värittömiä. Muodot, varjot ja vaalea puu pysäyttävät aistimaan tunnelmaa, joka muistuttaa kappelin hiljaisuutta. Kannattaa syventyä, suuret veistokset eivät tyhjene hetkessä. Ja kannattaa testata ylä- ja alakerran kontrastia kulkemalla tilasta toiseen pariinkin kertaan. Auki 5.5. asti. Jos tänne ei ehdi, seuraava mahdollisuus tutustua taiteilijoiden yhteistyöhön on elokuussa Pietarsaaren museon Tupakkamakasiinissa.
Porin taidemuseo tuottaa korkeatasoisia näyttelyitä, tällä hetkellä ovat esillä Maalauksen paikka ja Kain Tapperin töiden sarja. Päänäyttely Maalauksen paikka jäljittää esittelyn perusteella kysymyksiä kuvallisesta, kuvattomuudesta, fiktiosta ja reaalisuudesta, Tapperin töiden kokonaisuus puolestaan kuuluu Maire Gullichsen ja modernismi -sarjaan ja valottaa lähinnä Tapperin luontosuhdetta. Molemmat ovat auki toukokuun loppuun asti.
Tutustuin näyttelyihin perjantai-iltana, tiukan työpäivän jälkeen, nälkäisenä ja aivan liian väsyneenä. Tapper-kokonaisuus vielä jaksoi puhutella, mutta maalauksia pohtivista töistä en saanut juuri mitään irti. Syy oli enemmän olosuhteissa kuin itse näyttelyssä, mutta myös osa teoksista oli selkeästi joko liian vaikeasti lähestyttäviä tai nopeasti tyhjeneviä.
sunnuntai 12. huhtikuuta 2009
Shakespeare & Company
Sylvia Beach: Shakespeare & Company. Englanninkielinen alkuteos julkaistu 1959, ensimmäinen suomennos 2003. Suomentanut Ruth Routa ja Heikki Karjalainen.
Pokkaripainos mielenkiintoisesta kulttuurihistoriallisesta muistelmateoksesta osui käsiini sattumalta. Pariisissa sijainneen englanninkielisen kirjallisuuden kirjakaupan nimi Shakespeare & Company oli tuttu, mutta enpä häpeäkseni tiennyt kirjakauppiaan ja kirjailijan merkityksestä 1900-luvun alkupuolen kirjallisuudelle tätä aiemmin. Sylvia Beach perusti liikkeensä 1919 ja ryhtyi James Joycen Odysseuksen ensimmäisten painosten (1922) kustantajaksi, sillä Joyce ei muuten löytänyt mistään kustantajaa suurteokselleen.
Muutenkin Beach oli tekemisissä sotienvälisen ajan suurten nimien kanssa. Kirjakaupan asiakkaina tai muuten vain vieraina kävivät mm. Ernst Hemingway, Ezra Pound, F. Scott Fitzgerald, Gertrude Stein, Alice B. Toklas ja D.H. Lawrence. Teoksessa vilahtelee joukko muidenkin kulttuurialojen kuuluisuuksia.
Beach kuvaa aikaa, kaupunkia ja ihmisiä, jotka ovat äärimmäisen mielenkiintoisia, mutta kirjoittajana hän ei ole kovin kummoinen. Onneksi kirjoittajalla on aseenaan lämmin asenne ja sopivasti itseironista huumoria, joten luettelomaisessa kerronnassa on välillä muitakin valopilkkuja kuin kuuluisien kulttuurihenkilöiden bongaus. Joycen uraa, elämää ja työtapaa hän kuvaa välillä lähes piinallisen tarkasti, mutta toisaalta juuri irlantilaiskirjailijaa koskevat osuudet olivat minulle teoksen mielenkiintoisinta antia.
Pokkaripainos mielenkiintoisesta kulttuurihistoriallisesta muistelmateoksesta osui käsiini sattumalta. Pariisissa sijainneen englanninkielisen kirjallisuuden kirjakaupan nimi Shakespeare & Company oli tuttu, mutta enpä häpeäkseni tiennyt kirjakauppiaan ja kirjailijan merkityksestä 1900-luvun alkupuolen kirjallisuudelle tätä aiemmin. Sylvia Beach perusti liikkeensä 1919 ja ryhtyi James Joycen Odysseuksen ensimmäisten painosten (1922) kustantajaksi, sillä Joyce ei muuten löytänyt mistään kustantajaa suurteokselleen.
Muutenkin Beach oli tekemisissä sotienvälisen ajan suurten nimien kanssa. Kirjakaupan asiakkaina tai muuten vain vieraina kävivät mm. Ernst Hemingway, Ezra Pound, F. Scott Fitzgerald, Gertrude Stein, Alice B. Toklas ja D.H. Lawrence. Teoksessa vilahtelee joukko muidenkin kulttuurialojen kuuluisuuksia.
Beach kuvaa aikaa, kaupunkia ja ihmisiä, jotka ovat äärimmäisen mielenkiintoisia, mutta kirjoittajana hän ei ole kovin kummoinen. Onneksi kirjoittajalla on aseenaan lämmin asenne ja sopivasti itseironista huumoria, joten luettelomaisessa kerronnassa on välillä muitakin valopilkkuja kuin kuuluisien kulttuurihenkilöiden bongaus. Joycen uraa, elämää ja työtapaa hän kuvaa välillä lähes piinallisen tarkasti, mutta toisaalta juuri irlantilaiskirjailijaa koskevat osuudet olivat minulle teoksen mielenkiintoisinta antia.
torstai 9. huhtikuuta 2009
Gran Torino
Clint Eastwoodin ohjaama Gran Torino on samalla hänen paluunsa pääosaan valkokankaalla. Roolissaan hän esittää Walt Kowalskia, Korean sodan veteraania ja entistä Fordin autotehtaan työläistä, jonka naapuriin muuttaa yhä enemmän "kinuskeja" eli oikeammin Hmong-maahanmuuttajia.
Epäluulo on molemminpuolinen, kunnes naapurustossa alkaa olla kysyntää kovan puheenparren ja pyssynheiluttelun hallitsevalle vanhalle miehelle. Yhteys omiin perusamerikkalaisiin lapsiin ja lapsenlapsiin on niin väljähtynyt, että muutokselle on kysyntää myös Waltin mielessä.
Eastwood on roolissaan uskottava ja naapurin nuoret maahanmuuttajat tuoreella tavalla mielenkiintoisia. Pahikset eli jengiläiset eivät oikein vakuuta, vaikka saavatkin pahaa jälkeä aikaiseksi. Elokuvassa on hetkensä, mutta sitä vaivaa tasapaksuus. Loppuratkaisu toki on tyylikäs.
Fordin Gran Torino 1972 on se esine, joka toimii tapahtumia eteenpäin kuljettavana asiana. Kysyin vanhoja autoja harrastavalta mieheltäni -mukanani katsomossa - mikä autossa on niin ihmeellistä. Ei hänkään osannut vastata.
Epäluulo on molemminpuolinen, kunnes naapurustossa alkaa olla kysyntää kovan puheenparren ja pyssynheiluttelun hallitsevalle vanhalle miehelle. Yhteys omiin perusamerikkalaisiin lapsiin ja lapsenlapsiin on niin väljähtynyt, että muutokselle on kysyntää myös Waltin mielessä.
Eastwood on roolissaan uskottava ja naapurin nuoret maahanmuuttajat tuoreella tavalla mielenkiintoisia. Pahikset eli jengiläiset eivät oikein vakuuta, vaikka saavatkin pahaa jälkeä aikaiseksi. Elokuvassa on hetkensä, mutta sitä vaivaa tasapaksuus. Loppuratkaisu toki on tyylikäs.
Fordin Gran Torino 1972 on se esine, joka toimii tapahtumia eteenpäin kuljettavana asiana. Kysyin vanhoja autoja harrastavalta mieheltäni -mukanani katsomossa - mikä autossa on niin ihmeellistä. Ei hänkään osannut vastata.
keskiviikko 8. huhtikuuta 2009
Tartuffe
Molière: Tartuffe. Teatteri Vanha Juko, Lahti.
Odotin paljon Vanhan Jukon Tartuffelta, onhan se teatterin koulutusprojektin tuote, jossa on käytetty hyväksi Stanislavskin metodeita. Enkä pettynyt, en vaikka jouduin katsomaan näytelmän nuhassa ja Jukon epämukavilla penkeillä istuen.
Ohjaus on tarkka ja muutama roolityö suorastaan taiturimainen. Päällimmäisenä jäi mieleen Minja Kosken ihastuttavan sulava pulputus kamarineito Dorinena. Ja niin, näytelmähän on siis hauska!
Olen tällä kertaa sen verran samaa mieltä kuin ESS:n arvostelija Juuso Ala-Kyyny, että linkkaanpa arvosteluun. Katsomuskokemus on tosin eri päivältä, ESS oli paikalla ensi-illassa, minä eilen toisessa esityksessä.
Tartuffesta on jäljellä enää kolme esitystä, to 9.4. klo 13, ti 21.4. klo 19 ja ke 22.4. klo 19. Liput maksavat vain kymmenen euroa, joten kenelläkään ei ole tekosyytä jättää hyvin tehtyä klassikkoa väliin. Eilen katsomossa oli häpeällisen vähän väkeä.
Odotin paljon Vanhan Jukon Tartuffelta, onhan se teatterin koulutusprojektin tuote, jossa on käytetty hyväksi Stanislavskin metodeita. Enkä pettynyt, en vaikka jouduin katsomaan näytelmän nuhassa ja Jukon epämukavilla penkeillä istuen.
Ohjaus on tarkka ja muutama roolityö suorastaan taiturimainen. Päällimmäisenä jäi mieleen Minja Kosken ihastuttavan sulava pulputus kamarineito Dorinena. Ja niin, näytelmähän on siis hauska!
Olen tällä kertaa sen verran samaa mieltä kuin ESS:n arvostelija Juuso Ala-Kyyny, että linkkaanpa arvosteluun. Katsomuskokemus on tosin eri päivältä, ESS oli paikalla ensi-illassa, minä eilen toisessa esityksessä.
Tartuffesta on jäljellä enää kolme esitystä, to 9.4. klo 13, ti 21.4. klo 19 ja ke 22.4. klo 19. Liput maksavat vain kymmenen euroa, joten kenelläkään ei ole tekosyytä jättää hyvin tehtyä klassikkoa väliin. Eilen katsomossa oli häpeällisen vähän väkeä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
